Cup cake Queen

Tänään oli kakkukurssin kolmas tunti. 

Olin varautunut varsin hyvin ja pussittanut eriväriset kuorrutteet jo valmiiksi kotona pusseihin.

Kun saavuin tunnille, opettaja veti taas herneet nenäänsä, koska olin harjoittanut sitä jo aiemmin kiellettyä, omaa harkintaa.

Kurssikirjassa nimittäin käskettiin tuoda kuorrutteet kupeissa, että opettaja voi ne sitten tarkistaa.

Yritin selittää tälle kakkumaisterille, että olin mielestäni saanut aikaiseksi niin hyvän kuorrutteen, että uskalsin sen laittaa jo pursotinpussiin.

Opettaja katsoi minua lähestulkoon halveksivasti ja vaati saada kokeilla kuorrutettani. 

Tursutin hänelle sitä kuppiin välttääkseni konfliktit.

Opettaja nappasi kipon pöydältä, pyöräytti kuorrutetta pari kertaa ympäri ja iski sitten kupin pöydälle ja käveli pois.

Opettajanpöydän luota, hän sitten huuteli, että miten korjasin edellistä reseptiäni, jotta päädyin tähän tulokseen.

Kerroin vaihtaneeni sokerimerkkiä ja laskeneeni nestemäisenvärin mukaan vesiannokseen. 

Sillä viimetunnilla opettaja oli kieltänyt minua käyttämästä halpoja nestemäisiä elintarvikevärejä ja yritti pakottaa minut ostamaan kalliit uudet pulverivärit. 

Kieltäydyin kahdesta syystä

A) minua ei komennella ruoka-asioissa, ja

B) Svanski saisi hepulin, jos ostaisin uudet värit, ennen kuin vanhat on käytetty.

Joten päätin näyttää opettajalle, kuinka nestevärejä käytetään. Ja onnistuin siinä mielestäni täydellisesti.

Opetus alkoi ja kuten tavallista opettaja halusi näyttää ensin mitä tehdään. 

Hän pyysi australialaista tyttöä tuomaan kuorrutteensa esimerkkityöhön.

Opettaja pursotti ja pursotti, mutta kokkareisesta kuorrutteesta ei tullut mitään. 

Sitten hän pyysi arabialaisen tytön kuorrutteen, sama homma, ei onnistunut. Kuorrute oli liian jäykkää.

Opettaja nosti päätään äkäisesti ja katsoi minuun: ”Helena tuo kuorrutteesi!” Kuului nuiva komennus.

Hain kuorrutteeni ja opettaja käyttikin minun, väärästä rasvasta, väärillä väreillä, ennen kaikkea vasten oppikirjan sääntöjä, tehtyä kuorrutetta koko lopputunnin.

Oliko hymyssäni, joka levisi huulilleni, pientä ivaa.. mene ja tiedä.

Tunti oli minulle henkilökohtainen menestys, pursottaminen alkaa lähteä jo ranteesta ja sain aikaiseksi monta kukkaa.

Miksei kaikki koulunkäynti voi olla näin hauskaa ja antoisaa? 

Olisin varmaan jo maisterin tutkinnossa jos olisi! 

Voikohan väitellä tohtoriksi aiheesta pursotus?